Runoilijan veisu

Runoilijan veisu on Katja Seudun viides runoteos.

Se kääntyy menneiden aikojen puoleen ja tavoittaa sieltä sen, mitä on olla ihminen.

Runot asettuvat dialogiin psalmien ja niiden käännösprosessin kanssa.

”Yritin aloittaa aamun ajatuksella

ei ole kuoleman hätää.

Valo nousee horisontista

ennen kello yhdeksää,

juon kahvia, istun tässä,

mietin sanaa ”tuonela”.

Että sehän on hyvä sana,

eiköhän sitä voisi käyttää.

Kaikilla on sellainen omansa,

meidän on hyvä meille.”